Blogia onnistumisista kirjoittaa Jaana Matikainen, mikkeliläinen hyvänmielen toimittaja. Blogi syntyi ajatuksesta koota "Editor's Cut" tyylistä materiaalia juttujen taustoista.
Tavoitteena on tarjota ihmisille ideoita ja esimerkkejä elämän pienistä - ja miksei isoistakin positiivista asioista.
Toivon, että täältä löydät ideoita oman onnellisuutesi polulle. Tai jos tiedät henkilön, jonka tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi valtakunnan mediassa, voit antaa juttuvinkkiä tätä kautta.
|
Pirtsakka ja tyylikkäästi pukeutunut Tupu Valjakka viittilöi vieraansa sisään. Henkarissa roikkuvat eriväriset takit. Kengät ja asusteet ovat visusti omilla paikoillaan. Järjestys on tarkka, jotta Tupu tietää valita aina kulloiseenkin tilanteeseen ja mielialaan sopivan vaatteen. ”Sinisen sävyilläkin on eronsa”, sanoo sokea Tupu juttua tehdessä.
Laitan omat vaatteeni esimerkin mukaisesti naulakkoon ja siirrymme Tupun kanssa keittiön pöydän ääreen. Siellä odottavat toisiinsa sointuvat kahvikupit ja servetit. Ojennan Tupulle tuomani kahvileivät ja kerron, että hänen oikeaan käteensä antamassani pussissa on lihapasteijat ja vasemmassa on omenapullat. Tupu laittaa kahvin valumaan. Minä seuraan kainostellen ja uteliaana miten hän tekee arkisia asioita luontevasti tunnustellen.
Sitten alkaa haastattelu ja haastelu. Juttu Tupu Valjakan sokeutumisesta ja siihen totuttelusta on luettavissa Kotiliedestä 25/2012.
j.k. Tällä viikolla vietetään Sokeain viikkoa. Oletko sinä tullut ajatelleeksi, millaista elämä olisi ilman näkökykyä?
Mitä? Onko siitä jo 20 vuotta, kun Mikko Kolehmainen meloi olympiakultaa Suomelle. Kyllä vain. Kova työ tuotti onnistuneen tuloksen, johon mies on tyytyväinen vielä vuosien jälkeen.
Minulle Lontoon olympialaisten lähestyminen ja Kolehmaisen 20 vuotta vanha kulta toivat mieleen hetken, kun olin Kolehmaisten olohuoneen kisakatsomossa jännittämässä legendaarista melontaa. Se oli yksi toimitusharjoittelijan mieleen parhaiten jääneistä juttukeikoista oman kiihkeän ja liikuttavan tunnelmansa vuoksi.
Toisenkin keikan muistan elävästi. Sen, kun kävimme ensin kuvaajan kanssa matelijanäyttelyssä ja sen jälkeen kaupungissa vierailulla olleessa Tivoli Seiterässä. Minä, kaikenlaisia kieputtimia kammoksuva nuori nainen, menin johonkin laitteeseen tivolin toimitusjohtajan houkuttelemana ja lopputulos oli oksettava.
Tänä vuonna Seiterän Mikkelin keikasta Kirkkopuistossa jäi hyvä maku. Toivottavasti Lontoon olympialaisissa päästään kokemaan sama.
Joillakin ihmisillä sitä on. Paloa työhönsä. Sen huomaa jo heidän puheistaan. Esimerkiksi mikkeliläinen Mosaiikkimiljöön yrittäjä Sirpa Hämäläinen on aivan täpinöissään kertoessaan mosaiikista. Tämän kesän Martat-lehden lisäksi juttua riittäisi moneen muuhunkin mediaan.
Sirpalle harrastuksesta on tullut ammatti. Niin on käynyt monelle muullekin käsityöalan yrittäjälle. Tällä viikolla heihin ja heidän työpajoihinsa voi tutustua Mikkelissä Taitajat kartalla -tapahtumassa. Ensi viikolla vastaava tapahtuma on Savonlinnassa. Voi kun tuota taitajien kipinää saisi edes vähän tupsautettua ihmisten arkeen!
j.k. toki tiedän niitäkin, joilla hyvä harrastus on mennyt hukkaan kun siitä on tullut työ.
Uusimmassa Viva-lehdessä on tekemäni juttu mikkeliläisestä miehestä, joka tekee vuodessa satoja tunteja palkatonta talkootyötä. Kilpahiihtoa inhoava ja hevosurheilusta mitään ymmärtämätön mies on tuttu näky niin ravitapahtumien liikenteenohjauksessa kuin Mikkelin Hiihtäjien erilaisissa tilaisuuksissa.
”Kun tilaisuus on ohi, takki on ihan tyhjä. Se on uupumuksesta huolimatta sellainen huumaava tunne, joka pitää meikäläisen mukana näissä talkookuvioissa. Ja tietenkin ystävä, joita olen saanut.” Sitä jäin pohtimaan, että miten moni suomalainen kesätapahtuma jäisikään toteutumatta ilman talkoovoimia? Heti tuli mieleen omalta alueelta St Michel Ravit, Sulkavan Soudut ja Jurassic Rock.
Ei ole paratiisissa hotellia pyörittävän yrittäjän arki pelkkää auringossa köllöttelyä, hieronnassa makoilua ja eksoottisten drinkkien siemailua. Aava Resortin Kati Häkkinen itse muistuttaa, että ihmisten on turha kesällä ihmetellä miksei hänellä ole rusketusta vaikka hän asuu Thaimaassa. Selitys on yksinkertainen: ”Koska täälläkin pitää tehdä toitä ja tietokoneen ruutua on vaikea lukea ulkona auringossa”. Lue lisää millaisia ponnisteluja hotellibisneksen onnistumiseen on tarvittu Yrittäjä-lehdestä numero 2/2012.
Uusimmassa Kaksplussassa (3/2012) on tekemäni juttu miekannielijä-fakiiri Jari Tapanaisesta, miehestä, jonka työnkuva on varsin harvinaislaatuinen Suomessa. Hurjissa esityksissä Jari voi niellä miekkoja, rouskutella hehkulamppuja, roikkua pakkopaidassa tai olla upoksissa vesisäiliössä kettingein sidottuna.
Jarin mielestä suurin vaara hänen työssään on rutinoituminen. ”Jos homma alkaa tuntua helpolta tai siltä, että kyllähän tämä tästä näin vain menee, on syytä palata harjoittelemaan.”, sanoo Jari. Aloittelijan mieli onkin hänen tärkeimpiä työvälineitään. Voi kunpa sen muistaisi aina itsekin. Niin työssään, kuin esimerkiksi liikenteessä, sillä harmittavan usein kotinurkilla sattuu kolareita kun paikat ovat niin tuttuja.
Siinä missä edellinen blogimerkintäni on syntymästä, tämä on kuolemasta. Kiinnitin nimittäin huomiota toimittaja Jaakko Hautamäestä tehtyyn muistokirjoitukseen, joka kosketti. Vaikka en Jaakkoa tuntenut, iski minuun tietynlainen haikeus.
Hienoa muistokirjoituksessa oli mielestäni se, että asia sanottiin niin kuin se on. ”Kuoli nopeasti edenneeseen syöpään…” eikä vaikeaan sairauteen, kuten yleensä kliseisesti mainitaan. Syöpä on kuitenkin toiseksi yleisin kuolinsyy Suomessa, joten mitä sitä kaunistelemaan. Kaikki eivät taistelua syöpäläistä kohtaan voi voittaa, mutta ei se tee ihmisestä sen huonompaa.
Ystävättärelläni on laskettu aika tänään. Vähän jännittää syntyykö heidän jälkikasvunsa karkauspäivänä vai vasta maaliskuun puolella. Koitin tsempata etänä maha-asukasta pysymään kohdun lämmössä vielä tämän päivän, sillä eihän se kiva ole, jos syntymäpäivä on vain joka neljäs vuosi. Vai haittaaks se?
Ei välttämättä kaikkia, sillä luin tänään paikallisesta sanomalehdestä syntymäpäiväsankarista, joka voi valita juhliiko tänään 10- vai 40-vuotissynttäreitään. Ehkä se iän karttuessa onkin etu, ettei vanhene samaan malliin kuin esimerkiksi omat lapsensa ja voi ihan oikeutetusti sanoa, että lapset ovat kasvaneet vanhempansa ohi. Toisaalta, isoisäni sanoi aikoinaan, että ikähän on vain sarja numeroita.
Välillä sitä kokee olevansa etuoikeutettu, kun pääsee tekemään juttuja aiheista, joista hyötyy itsekin. Näin kävi esimerkiksi Yhteishyvän Lukijan toive -juttua tehdessä. Monta pukeutumisneuvojan oppia jäi matkaani vastaisen varalle, eikä voida missään nimessä sanoa, että olisin käyttänyt ammatillista asemaani väärin.
Olen alkanut bongailla Kuomia. Outo ilme pyrkii kasvoilleni kun tanssinopettajani tulee mustissa töppösissä tunnille, tai rattaissa nököttävän pienokaisen jalassa on pirtsakan punaiset toppakenkien mersut. Ne ovat kummatkin päätyneet käyttäjälleen monen mutkan kautta, mutta niin läheltä: Etelä-Savosta Ristiinan Kuomiokosken kylästä.
Juttukeikka kenkätehtaalle oli avartava kokemus. Siellä näin konkreettisesti, miten kenkä valmistuu pala palalta ja miten monta vaihetta se käy läpi ennen lähtöään kuluttajalle. Kuomat ovat loistava menestystarina edellisen laman jäljiltä – eikä nykyinen taantuma tunnu vaikuttavan yritykseen mitenkään. Juttua Kuomista on luettavissa Maaseudun Tulevaisuuden Kantrin tammikuun numerosta.
|
|
