Blogia onnistumisista kirjoittaa Jaana Matikainen, mikkeliläinen hyvänmielen toimittaja.

Blogi syntyi ajatuksesta koota "Editor's Cut" tyylistä materiaalia juttujen taustoista.

Tavoitteena on tarjota ihmisille ideoita ja esimerkkejä elämän pienistä - ja miksei isoistakin positiivista asioista.

Toivon, että täältä löydät ideoita oman onnellisuutesi polulle. Tai jos tiedät henkilön, jonka tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi valtakunnan mediassa, voit antaa juttuvinkkiä tätä kautta.

Kun yli nelikymppistä tytöteltiin

En ole enää aikoihin törmännyt siihen, että minua tytöteltäisiin. Nyt tuo sana karahti korvaani viime viikon juttukeikalla.
Jälkeen päin mietin, olisiko ollut parempi, että haastateltava olisi sanonut puhelimessa olevalle kollegalleen: ”täällä on sellainen nelikymppinen ylipainoinen rouvashenkilö jutun teossa.” Ei, tuota en olisi halunnut kuulla. Minulle olisi kyllä riittänyt, että minusta olisi puhuttu toiselle mieshenkilölle vain sävyyn: ”toimittaja on tuossa pöydän ääressä”.

Toppi paimentamiselle

Tulin tosi hyvälle mielelle Motiivi-lehden juttukeikalla Kuopiossa, kun kuuntelin Kuopion Lyseon lukion mallia työhyvinvointiparin toiminnasta. Siellä päätettiin muuttaa asioita ajattelemalla toisin, tai ehkä palaamalla hieman yksinkertaisempiin toimintamalleihin.
Lyseon lukiossa tehostettiin tiedottamista keskittymällä vain muutamaan kanavaan ja alettiin pitää kiinni pelisäännöistä ilmoittautumisaikojen suhteen. Enää opettaja ei “juokse” oppilaan perässä käytävillä huolehtimassa onko tämä huomannut tiedotteen ja muistanut ilmoittautua tenttiin, vaan jokainen huolehtii asioistaan itse.
Kuinka ollakaan, tämä yksinkertainen muutos säästi opettajien työaikaa, vähensi turhautumista ja paransi kaikkien hyvinvointia. Samalla nuoret oppivat jotain työelämästä: sielläkin noudatetaan yhteisiä sääntöjä ja käytäntöjä, eikä kukaan paimenna perästä.

Yksinpuurtajan kiitos

P1120584

Kiitos!

Vuosittain jaettava Yksinpuurtaja-palkinto on hieno tapa nostaa esiin meitä itse itselleen työpaikan luoneita yksinyrittäjiä. Se, että Mikkelin Yrittäjät palkitsi tänä vuonna freelancetoimittajan, on tietyllä tavalla osoitus siitä, että kirjoittaminen mielletään työksi ei kirjoitteluksi tai puuhasteluksi.

Vaikka mediakenttä on mitä suuremmassa myllerryksessä ja painettujen lehtien määrä vähenee, uskon, että suomen kielen tuottamista ei voi ulkoistaa Kiinaan. Meitä tekijöitä tarvitaan tulevaisuudessakin. Niin tarvitaan myös mielenkiintoisia ihmisiä, joista juttuja tehdään – ja juttujen lukijoita.

Lehtijuttu innoittajana

Nyt olen vakuuttunut. Joskus lehtijuttu voi kolahtaa ja innostaa ihmistä. Omalla kohdallani näin kävi eilen, kun luin vinon pinon kesän aikana kertyneitä lehtiä. Päätoimittaja Riitta Korhosen kirjoittama juttu Lenita Airistosta (ET nro 10/2013) antoi ihan hillittömästi draivia omaan arkiseen tekemiseeni. Erittelemättä sen kummemmin, mitä sain aikaiseksi, voin todeta, että juuri tätä varten lehtiä yhä tehdään ammattilaisten voimin!

Kun kukaan ei ole pudotusuhan alla

Keväisellä RAY:n Tukipotti -lehden juttukeikalla oli villi tunnelma. Olin tekemässä juttua monikkoperheiden pikkukokki-kurssilta, jossa oli välipalojen tekemistä opettelemassa kymmenkunta kaksosta ja kolmosta.
Toivottavasti näiden lasten into ruoan valmistamiseen säilyi kotiin asti, ja mieluummin vielä vuosia eteenpäin. Nyt heillä ainakin oli sellainen tekemisen ja oppimisen meininki, ettei paremmasta väliä.
Ja mikä parasta: näistä pikkukokeista kukaan ei ollut pudotusuhan alla, vaan hommat tehtiin yhdessä.

Alvarit tuli taloon

Joskus sitä meinaa häkeltyä. Näin kävi, kun olin poistumassa Ensi- ja turvakotien liiton Enska-lehden juttukeikalta erään perheen luota. Perheen mopokortti-ikäinen poika kysyi minulta haluanko nähdä hänen moponsa ja verstaansa? Se oli suuri luottamuksenosoitus, jota ei saa jokainen talossa kävijä.
Tämän totesi myös Alvari-perhetyöntekijä, joka oli saattamassa minua ovelle. Hän kohtaa jatkuvasti lastensuojeluperheiden lapsia, ja tietää, ettei yhteyden luominen onnistu välttämättä muutamassa tunnissa. Jollain ilveellä olin kuitenkin saanut kosketuspintaa nuorukaiseen. Ehkä se johtui siitä, että tunnustin omistavani moottoripyörän…

Omin käsin tehtynä ruumisarkusta tulee mieleinen

”Ai, oliks se haastattelu tänään?”, tuumasi 84-vuotias mikkeliläisrouva, kun menin tekemään Viva-lehteen (ilm. 5/2013) juttua hänen harrastuksestaan. Rouva oli yksi niistä, jotka työstivät ruumisarkun itselleen Mikkelin kansalaisopiston kurssilla kuluneen talven aikana.
Kirstujen lisäksi kurssilla veisteltiin huumoria. Arkunteko ei ollut missään nimessä vakavaa tai synkkää puuhaa. Se tunne välittyi minullekin juttua tehdessä.

p.s. Onneksi rouva oli paikalla sovitusti. Juttu saatiin tehtyä, ja mikä parasta: lähtiessäni sain vielä lämpimät karjalanpiirakat mukaani.

Tietty itsekkyys on sallittua vapaaehtoistyössä

Tampereen seurakunnista alkunsa saanut Suurella sydämellä – nettipalvelu välittää vapaaehtoistyöntekijöitä eri puolilla Suomea. Tehtävien kirjo on todella laaja. Esimerkiksi mikkeliläinen Esa Ollila lukee cd:lle äänilehtiä näkövammaisia varten.

Haastatellessani Ollilaa Kotimaa-lehden juttuun (ilmestyi 7.3.2013) hän totesi jossain vaiheessa päätyneensä tekemään seurakunnan kautta tarjolla olevaa vapaaehtoistyötä hieman itsekkäin perusteluin. Runsaasta valikoimasta löytyi sellainen tehtävä, joka kiinnosti häntä itseään eikä sitonut liikaa. Ehkä meillä jokaisella olisi hieman aikaa käytettäväksi johonkin satunnaiseen hyväntekeväisyystyöhön?

Ystävyys syntyy, jos on syntyäkseen

Käydessäni juttukeikalla SPR:n Pieksämäen osaston kyläkerhossa, olin vakuttunut siitä, että kun pitää tietä auki, voi vapaaehtoistyön kautta saada oikeita ystäviä. Kerholaisten tapaaminen ei nimittäin ollut mikään väkisin koolle kutsuttu kahvitteluhetki, vaan odotettu tapahtuma, jossa oli aidosti mukavaa yhdessä.
Kerhonvetäjä tiivisti asian minusta hyvin: ”Ystävyys syntyy, jos se on syntyäkseen. Kemioiden on kuitenkin kohdattava, sillä väkisin ei voi olla toisen kaveri.”

Rimakauhusta huojentumiseen

En muista milloin minua olisi jännittänyt viimeksi niin paljon, kuin mennessäni jututtamaan Jesse Passojaa. Ehkä tavatessani presidentti Tarja Halosen, tai maailman kuulun balettitanssija Vladimir Malakhovin pukuhuoneessa. Tai astuessani Savonlinnan taksin toimitiloihin, kun yksi heidän kollegoistaan oli surmattu edellisenä yönä. (Viimeksi mainittuja keikkoja en muuten kaipaa yhtään.)

Mutta palataanpa Passoja Designin Jesse Passojaan. Hän on nuori panoraamakuvauksen ammattilainen, joten pelkäsin ihan hitosti, millaisen kuvan onnistun ottamaan hänestä juttuuni. Tilanne kääntyi kuitenkin edukseni. Jesse oli luonteva kuvattava, ja halusi esitellä minulle heti homman alussa gary fongin.

Rimakauhu vaihtui huojentumiseen. Sain kelpo kuvan ja jutun Jessestä Uusyrityskeskus Dynamon liitteeseen, joka ilmestyi Länsi-Savon välissä jouluviikolla 2012 ja kaksi uutta mielenkiintoista tuttavuutta.