Blogia onnistumisista kirjoittaa Jaana Matikainen, mikkeliläinen hyvänmielen toimittaja. Blogi syntyi ajatuksesta koota "Editor's Cut" tyylistä materiaalia juttujen taustoista.
Tavoitteena on tarjota ihmisille ideoita ja esimerkkejä elämän pienistä - ja miksei isoistakin positiivista asioista.
Toivon, että täältä löydät ideoita oman onnellisuutesi polulle. Tai jos tiedät henkilön, jonka tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi valtakunnan mediassa, voit antaa juttuvinkkiä tätä kautta.
|
Reilu kymmenen vuotta sitten tein paljon yhteistyötä poliisien kanssa. Päivittäisiin rutiineihini kuului muun muassa säännölliset soittokierrokset, jossa tsekkasin onko mitä uutisen arvoista tapahtunut. Tänä päivänä poliisit tekevät paljon tiedottamista itse. Toisinaan tiedotteita joutuu kuitenkin ”paikkaamaan”.
Tänään minua ilahdutti Etelä-Pohjanmaan poliisilaitos:
”Viitaten aiemmin julkisuuteen toimittamaamme tiedotteeseen, josta puuttuivat pisteet, haluamme tarkentaa, etteivät pisteiden puuttumisen syynä ole varsinaisesti poliisitoimintaan kohdistuneet säästöt, vaan sellainen hyvin yksinkertainen asia, että poliisihallinto on siirtynyt aikoinaan tulospalkkaukseen ja tämän johdosta tarvitsemme pisteitä henkilöstön arvioinnissa käytössä olevaan pisteytykseen, jolloin joudumme aina välillä karsimaan pisteitä tiedotteista mutta pyrimme toimittamaan ne jälkikäteen medialle heti kun henkilöstö on saatu kokonaisuudessaan pisteytettyä tälle vuodelle ja toimitus tapahtuu ehkä tänä vuonna tai sitten myöhemmässä ajankohdassa, sillä pisteytyksiä tarkistetaan joka vuosi ja tulemme tarvitsemaan pisteitä myös tulevaisuudessa, joten pahoittelemme julkisuuteen tullutta hengästymistä tiedotteita luettaessa.”
Askartelin tänä jouluna yhden joulukortin. Olen siitä erityisen ylpeä ja koen aitoa antamisen iloa. Toivottavasti siitä tykkää myös lahjansaaja ja hänen vanhempansa. Terveisin: Kummallinen kummi
Tämän joulukortin myötä Mukavaa joulua kaikille blogini lukijoille ja onnistumisen iloa ensi vuodelle!
Moni kanssakulkija on valittanut väsymystään taapertaessaan pimeässä syksyssä. Harva tulee kuitenkaan ajatelleeksi, että joillekin väsymyksen kanssa eläminen saattaa olla ympärivuotista. Tämä voi johtua aivovammasta, jonka asianosainen on saanut esimerkiksi pudotessaan tai kaatuessaan, liikenneonnettomuudessa tai väkivallan seurauksena. Arvion mukaan Suomessa elää noin 100 000 henkilöä, joilla on pysyvä aivovamman jälkitila.
Itse perehdyin aivovammoihin tehdessäni juttua puolitutusta kaveristani Kauneus & Terveys -lehteen (ilmestyy 15.12.2011). Olin monien muiden tavoin ihastellut miten nopeasti nuori nainen palasi rajun kolarin jälkeen rivitanssitunneille. Hämmästelyni johti kuitenkin ihan uusiin sfääreihin, kun tutustuin naisen sairauskertomukseen. Samalla tajusin, että kuntoutuminen ei välttämättä ole edennyt päätökseen, vaikka ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Paluu esimerkiksi työelämään vaatii huomattavan paljon positiivista ajattelua, aikaa, sisua ja ymmärtämystä – kaikilta osapuolilta.
Emme me freelancerit ihmeitä kaipaa. Yksi: asiallista vuoropuhelua, jossa briifataan toimittaja siitä, mitä jutulta haluaan. Kaksi: jos juttuun tarvitsee tehdä muokkauksia, niitä on hyvä pohtia yhdessä. Kolme: onnistuneesta työstä olisi kiva saada kiitosta ja tietysti työn määrään nähden linjassaan oleva palkkio.
Tiedot ilmenevät FM Irene Pakkasen journalistiikan väitöskirjasta ”Käydään juttukauppaa. Freelancerin ja ostajan kohtaamisia journalismin kauppapaikalla” tarkastetaan 19. marraskuuta Jyväskylän yliopistossa. Onnittelu Irenelle! Lue lisää täältä:
Olen saanut niin tarpeekseni kaiken maailman facebook-päivityksistä ”Pistä tämä seinällesi jos lähipiirissäsi on joku erityissairas, yksinasuva vanhus, syöpää sairastanut jne.” Kyllä pienikin apu, olkoonpa se sitten vaikka vain kaupassa käynti, roskapussin vienti tai kyydin tarjoaminen, on paljon vaikuttavampi tapa tehdä hyvää kuin tekstien kopioiminen fb:ssa. Tämän olivat todenneet myös Leijonaemot keskusteluissaan.
Eilen koin jälleen, miten suuri merkitys pienillä teoilla voi olla. Kävin nimittäin juttukeikalla sokean ihmisen luona. Siis ihmisen, joka ei näe enää edes valon pilkahdusta. Innoissaan hän kertoi, miten ystävättäret olivat pesseet taannoin hänen ikkunansa. ”Mieti nyt, miten se touhu sokolta onnistuisi.”, nainen naureskeli. Tekemällä konkreettista oli saatu jaettua hyvää mieltä useammalle. ”Verhot kuitenkin ripustin itse,” nainen kehui. Ja minä kauhistelin miltä touhu on mahtanut näyttää. Lisää hänen elämästään voi lukea aikanaan Kotiliedestä.
Astun rumpuja täynnä olevaan huoneeseen hieman arastellen. Ensin tutustutaan rumpusettiin. Sitten lämmitellään ranteet ja sormet, ja opetellaan pitämään oikein kiinni rumpukapuloista. Pikkuhiljaa etsitään myös jaloille omat paikkansa. Siitä kuulokkeet korville ja toimeen.
Mielestäni karaoke on siinä mielessä väärä sana tälle touhulle, että muita puolikaaressa olevia rumpaleita en kuule. Eivätkä he minua. Korviini kantautuvat Pasi Juvosen ohjeet ja neuvot. Olen vähän kuin tennisottelussa. Vuoron perään suuntaan ja toiseen: pum ja pam, pum ja pam. Se vielä menee. Mutta entä kun pitäisi kyetä lyömään samaan aikaan niilla kapuloilla? Pienen hapuilun jälkeen sekin alkaa sujua. Siirrytään seuraavaan komppiin: pum pum pam, pum pum pam.
Pasi Juvonen heijastaa näytölle Queenin We will rock you -videon. ”Heitämme keikan” sen tahtiin. Pian huomaan syttyväni hommaan ja rentouskin alkaa tulla soitantaan. Ylimääräisiä kikkailuja en rohkene kokeilla, enkä laulamista!
Tunnin lopuksi kuunnellaan soitannastamme tehty äänitys. Samalla huomaan, että vajaan tunnin jälkeen säärten etuosat kipunoivat. Selkäpinta ja otsa tuntuvat hikisen nihkeiltä. Hartioissa kiertää veri ja reisissä on outo tunne. Arvostus ammattirumpaleja kohtaan kasvoi kertaheitolla menetettyäni rumpuneitsyyteni. Lue koko juttu Rumpukaraokesta uusimmasta Yrittäjästä (5/2011).
Kuva: Paula Myöhänen
Olen ikään kuin velvollisuudentunnosta katsonut Moskaa. Tällä kertaa on oikeutettua kirjoittaa se isolla M:llä, sillä kyse on tv-sarjasta. Vaikka sarjassa on haluttu kärjistää tiettyjä asioita, hieman minua näin hyvän mielen toimittajana kummeksuttaa tiedonhankintakeinot ja se kuva, minkä suuri yleisö saa toimittajista. Ei, kaikki toimittajat eivät kuulu tuohon kategoriaan!
Yksi suurimpia outouksia on kuitenkin freelancer Kutemajärven asema. Jos työtä tehdään toimituksen tiloissa ja toimituksen välineillä, kyse on työsuhteesta ei freelance-työstä. Piste.
Sarjan avausjakson nimeen on kuitenkin helppo yhtyä. Jossain juttu odottaa kirjoittajaansa.
Kömmin vähemmän tottuneesti jäteauton apukuskin paikalle Mikkelin Rantakylässä. Maisema avautuu välittömästi ihan uudella tavalla. Pyörätietä viuhtovat pienet koululaiset näyttävät todella pieniltä ison auton ohjaamosta katsottuna. Hetkeä myöhemmin hämmästelen peilien määrää ja havahdun, että kuskin ja minun väliin mahtuu ajotietokone näyttöineen ja nappuloineen. Biojätteen keräilykeikka alkakoon:
Ensimmäinen kohde on omakotitalo. Seuraavaksi koukataan taloyhtiön biojätteet. Pian olemme uudella asuinalueella, jossa vielä rakennetaan omakotitaloja. Sieltä kuski kippaa kyytiin useamman talouden biojätekimpan. Pysäykset eivät kestä kuin hetken.
Matka jatkuu. Tottuneesti kuski kieputtelee pikkuteitä ja peruuttaa ahtaisiin pihoihin. Nyt ei sentään ole lunta metritolkulla eikä kovaa pakkasta. Ihannekeli siis.
Välillä pysähdellään omakotitalojen, välillä taloyhtiöiden jätekatoksilla. Jos minut nyt jätettäisiin kyydistä, joutuisin jonkun aikaa pohtimaan missä olen. Sen verran monta koukkausta tutuilla kulmilla on tehty. Lopulta saavumme erään yrityksen pihalle ja olen taas kartalla.
Ajotietokone kertoo, että tunnissa on käyty 32 paikkaa. Jos minä olisin hypännyt joka kohteessa ulos ja könynnyt takaisin kyytiin, emme olisi millään ennättäneet noin moneen paikkaan. Kunnioitus kuskeja kohtaan kasvoi välittömästi. Juttu julkaistu RL-Huolinta Oy:n tiedotuslehdessä.
Mikkelissä juhlistettiin eilen postimerkin päivää julkaisemalla oma postimerkki konsertti- ja kongressitalo Mikaelista. Upean rakennuksen on kuvannut Ilpo Aalto. Harmillista kyllä, postimerkkiä on tehty vain rajallinen määrä, eikä merkkiä saa noin vain postista.
Itse olisin valmis lähettämään kaikki kirjeeni sellaisella postimerkillä varustettuna, että niissä menisi maailmalle pieni mainospala kotikaupungistani. Upeita rakennuksia ja maisemia täällä riittää, joten tästähän saisi vaikka kokonaisen Made in Mikkeli – postimerkkisarjan. Miten olisi?
Mikkelin kaupunki lähetti taannoin kyselyn kaikille vuonna 1936 syntyneille kaupunkilaisille. Kyselyssä haluttiin selvittää, miten tämä ikäluokka pärjää kotonaan ja kuka tarvitsee mitäkin apua. Joukkoon mahtui ainakin yksi marginaalitapaus.
Hyväkuntoinen nainen vastasi kysymyksiin niin poikkeavasti, että hän katsoi parhaaksi pistää vastauskuoreen mukaan ystävällisen saatekirjeen, etteivät kyselyn lähettäneet pidä vastaajaa ymmärtämättömänä hömelönä. Nainen tunnusti olevansa marginaalitapaus ja tarjosi samalla kaupungille yhteistyömahdollisuutta. Hän voisi omalta osaltaan tuoda iloa vanhusten arkeen järjestämällä heille esimerkiksi seniori- tai istumatanssia.
75-vuotiaan ikiliikkujan elämäntarina on luettavissa marraskuun Viva-lehdestä.
|
|
