Kömmin vähemmän tottuneesti jäteauton apukuskin paikalle Mikkelin Rantakylässä. Maisema avautuu välittömästi ihan uudella tavalla. Pyörätietä viuhtovat pienet koululaiset näyttävät todella pieniltä ison auton ohjaamosta katsottuna. Hetkeä myöhemmin hämmästelen peilien määrää ja havahdun, että kuskin ja minun väliin mahtuu ajotietokone näyttöineen ja nappuloineen. Biojätteen keräilykeikka alkakoon:
Ensimmäinen kohde on omakotitalo. Seuraavaksi koukataan taloyhtiön biojätteet. Pian olemme uudella asuinalueella, jossa vielä rakennetaan omakotitaloja. Sieltä kuski kippaa kyytiin useamman talouden biojätekimpan. Pysäykset eivät kestä kuin hetken.
Matka jatkuu. Tottuneesti kuski kieputtelee pikkuteitä ja peruuttaa ahtaisiin pihoihin. Nyt ei sentään ole lunta metritolkulla eikä kovaa pakkasta. Ihannekeli siis.
Välillä pysähdellään omakotitalojen, välillä taloyhtiöiden jätekatoksilla. Jos minut nyt jätettäisiin kyydistä, joutuisin jonkun aikaa pohtimaan missä olen. Sen verran monta koukkausta tutuilla kulmilla on tehty. Lopulta saavumme erään yrityksen pihalle ja olen taas kartalla.
Ajotietokone kertoo, että tunnissa on käyty 32 paikkaa. Jos minä olisin hypännyt joka kohteessa ulos ja könynnyt takaisin kyytiin, emme olisi millään ennättäneet noin moneen paikkaan. Kunnioitus kuskeja kohtaan kasvoi välittömästi. Juttu julkaistu RL-Huolinta Oy:n tiedotuslehdessä.
Leave a Reply