Blogia onnistumisista kirjoittaa Jaana Matikainen, mikkeliläinen hyvänmielen toimittaja. Blogi syntyi ajatuksesta koota "Editor's Cut" tyylistä materiaalia juttujen taustoista.
Tavoitteena on tarjota ihmisille ideoita ja esimerkkejä elämän pienistä - ja miksei isoistakin positiivista asioista.
Toivon, että täältä löydät ideoita oman onnellisuutesi polulle. Tai jos tiedät henkilön, jonka tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi valtakunnan mediassa, voit antaa juttuvinkkiä tätä kautta.
|
Seurasin eilen Ajankohtaisen kakkosen Netti-iltaa ja jäin pohtimaan peukuttamisen merkitystä. Tykkäily ei todellakaan aina ole pohdittua tai harkittua. Monet tuntuvat klikkailevan vain tavan vuoksi ”tykkää”.
Itse pyrin olemaan harkitsevainen. En suostu esimerkiksi pistämään peukkua sellaiselle matkanjärjestäjälle, johon olen pettynyt. En, vaikka sillä olisi minkälainen matkalahjakortti jaossa fanien kesken. Mitä hittoa minä sillä tekisin?
Haluan yrittää pysyä aitona, ja kertoa ihmisille niistä positiivisista kokemuksista, joita minulla todellisuudessa on jaettavaksi. Peukutan siis omien kokemusteni perusteella. Sori vaan kaverit.
Eikö kaikkien kannalta olisi rehellisempää peukuttaa esimerkiksi juuri sellaista ravintolaa, josta tosissaan pitää? Jossa on hinta-laatusuhde kohdallaan, tai jossa muuten on jotain sellaista, jonka takia sitä voi suositella kavereille. Mitä iloa siitä on kenellekään, että fanitetaan sopulilauman tavoin jotain kohdetta, joka ei sitten välttämättä täytäkään odotuksia.
Naamakirjasta tuskin niin moni eroaa kuin aikanaan kirkosta A2:n homoillan johdosta. Toivottavasti keskustelu kuitenkin herätti ajattelemaan, mitä kaikkea netin ihmeelliseen maailmaan kannattaa itsestään antaa. Yksi ohjenuora kuitenkin on hyvä pitää mielessä: minä vien – ei sosiaalinen media.
Joskus sitä pääsee todella mehevän aiheen päälle ja onnistuu vielä toteutuksessakin. Tämä kyllä hivelee arkisessa aherruksessa.
Haastattelin taannoin puolituttua yrittäjää valtakunnalliseen lehteen. Pienellä paikkakunnalla asuvana yrittäjä oli ennättänyt jo harrastuskavereilleen sanomaan, ettei hän sitten itse ollut itseään lehteen tyrkyttänyt, vaan toimittaja oli keksinyt juttuaiheen ja ottanut yhteyttä.
Toinen tuttavani puolestaan oli kieltäytynyt paikallisen kaupunkilehden haastattelusta. Jutun aihe olisi ollut Hyvä teko. Tuttavani koki, että asiakaspalvelutehtävissä hänen hyvät tekonsa ovat osa hänen työtään, eikä niistä sen kummemmin huoli toitottaa.
Usein juuri nämä ”tavalliset ihmiset” harkitsevat huolellisesti suostuvatko he lehtijuttuihin vai ei. Monen kohdalla toimittaja saa tehdä jopa melkoista käännytystyötä. Harmillista sinällään, sillä moni tarina jää näin ollen kertomatta. Ympäristön naljailujen pelkoko tähän on syynä?
Toimittajana sitä pääsee milloin mihinkin. Tällä kertaa olin seuraamassa Mikkelin seurakuntayhtymän ensimmäistä kirkkovaltuuston kokousta. Iltakeikka oli oikeastaan ihan mielenkiintoinen kokemus.
Toimeksiantajani oli Kotimaa-lehti. Sinne haluttiin juttu elämänsä ensimmäistä kertaa kokouksessa olevan kirkkovaltuutetun silmin. Koin samaistuvani helposti nuoreen Esko Korpelaiseen, vaikka hänellä oli selkeästi enemmän tietämystä seurakunnan asioista kuin minulla.
Asioihin perehtyminen vie luottamushenkilöiltä aikaa. Se on kuitenkin tärkeää, sillä pelkällä hengailulla ei pitkälle pärjää. Mielestäni Korpelainen kiteytti hyvin tärkeimmät ominaisuudet, joita luottamushenkilö tarvitsee. ”Ei mitään Amerikan temppuja, vaan korvat ja silmät auki. Kun on varma asiastaan, voi avata myös suunsa.”
Hänen mielestään tärkeintä on olla mukana dialogissa kuunnellen toisia ja tuoden omia asioitaan ymmärrettävästi esiin. ”Niin, ettei tyrmää ketään eikä joudu itse tyrmätyksi.” Tämä sopii varmasti ohjeeksi myös näin eduskuntavaalien alla.
Mennessäni juttukeikalle kauneudenhoitoalan yritykseen mietin kauhulla ongelmakohtiani. Painoa ei saa viikossa ihannemittoihin, hiustenvärjäys ja -leikkuu on sovittu vasta ensi viikolle. Kulmatkin ovat olleet nyppimättä iät ja ajat. Juttu YrittäjäSanomiin tuli kuitenkin tehtyä, enkä usko, että haastateltavani kiinnitti mitenkään huomiota näihin edellä mainittuihin seikkoihin. Tai jos kiinnitti, se ei vaikuttanut työntekooni.
Eilen parkettialalla oleva yrittäjäkaverini meinasi päästä käymään kotonani. Kauhulla ajattelin, että hän katsoo heti lattiamme kaipaavan hiomista ja lakkausta. Käsityöalan ammattilaisen kanssa jokunen aika sitten keskustellessani huomasin toivovani, ettei hän vain erehtyisi tutkimaan lähempää miltä itse kursimani tekoturkiksen kiinnitys näyttää.
Viime viikolla olin puhelimessa täysin sokean naisen kanssa. Hän kertoi havannoineensa minut ensitapaamisellamme tarkkaavaisena. Ehkä tietynlainen tarkkaavaisuus on toimittajan kirous tai ammattitauti. Se, että itse tarkkailen ihmisiä ja ympäristöä mielelläni, ei tarkoita sitä, että kaikki muut tekisivät samoin. Sitä paitsi: ihmiset kiinnittävät huomiota hyvin erilaisiin asioihin, vaikka he katsoisivat samaa kohdetta.
Onko meillä nykyihmisillä jonkinlaisia hahmottamisvaikeuksia vuoden kulusta? Olen nimittäin alkuvuoden aikana törmännyt useampaan yrittäjään, joka on tuskaillut viimemetreillä tulevien tilausten kanssa.
Yhä useampi toimeksianto tuntuu heidän mukaansa tulevan koodilla: ”pitäs olla jo” tai ”valmis mieluummin heti huomenna”. Emmekö me osaa hahmottaa tulevia messuja tai vuosittain toistuvia tapahtumia tarpeeksi ajoissa? Vai luotammeko sumeilematta viime hetken paniikkiin ja sen myötä tulevaan inspiraatioon?
Uusi vuosi, vanhat kuviot. Tähän johtopäätökseen tulee kun seuraa liikuntaryhmien muodostelmia.
Zumbaajat ja muut jumpparit menevät takuuvarmasti sille samalle paikalle, jossa ovat tottuneet olemaan viime syksystä saakka. Sitten sekaan eksyy joku lajin vasta-alkaja, joka sotkee pakan täysin. Tai kenties konkari, joka uskoo siihen, että aivot kaipaavat vaihtelua.
Entä mitä tapahtuu, jos työpaikan kahvihuoneessa istuukin ”väärälle paikalle”. Juuri sille, jossa työkaveri on istunut vuodesta toiseen. Hei haloo – eikö olisi aika hieman uudistua!
Joulukuu on ollut hiljaiseloa tämän blogin päivityksen suhteen. Syitä on kaksi: perusbisneksen teko ja lomailu. Kumpikin elinarvoisen tärkeitä yrittäjälle.
Ei mikään ihme, että monet yritykset ovat ulkoistaneet blogiensa pidon tai jakaneet vastuun useamman kirjoittajan kesken talon sisällä. Yhden hengen yrityksessä muuntautuminen markkinointiosaston myyntitykistä tuotantopuolen työmyyräksi on välillä kohtalaisen vaikeaa.
Mielestäni kirjoitustyön tekijää voi verrata säveltäjään. En ole silti täysin vakuuttunut Frank Zapan ohjeista säveltäjäksi aikovalle. Ohjeet kuuluvat: julista aikomuksesi, aloita sävellys tiettynä ajankohtana, aikaan saa jotakin tietyn ajanjakson kuluessa ja lopeta sävellys jonakin ajankohtana. Ja kohta viisi: hanki itsellesi osapäivätyö voidaksesi ylläpitää vaiheita 1-4.
Tärkein Zapan ohjeista lienee se, että on turha tuhlata omaa aikaansa tuotoksen tiukkaan arvosteluun. Sen tekevät kriitikot kuitenkin tekijän puolesta.
On kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka näkevät julkisuuteen pääsyn tietynlaisena mainoksena, ja niitä, jotka kokevat haastatteluun ja kuvaukseen menevän ajan olevan vain työajan menetystä.
Tällä viikolla tapasin jälleen ihmisen, jolla ei ollut kiirettä. Hän oli valmistautunut haastatteluun hyvin ennakolta. Rupattelu oli luontevaa, ja samalla syntyi sivutuotteena juttuaiheita jo muihin lehtiin. Näin pienillä asioilla jää mieleen henkilönä, johon on mielellään yhteydessä kun tarvitsee seuraavan kerran kyseisen alan asiantuntijaa.
Aina ei tiedonkulkuun tarvita intranettiä tms. monimutkaiselta ja kenties aikaa vievää menetelmää. Näin toimii tiedottaminen erään mikkeliläisen kahvila-ravintolan henkilökunnan kesken. Ja tiskin alla olevaa päiväkirjaa on kuulemma luettu niin, että sitä on pitänyt aina välillä teippailla.
|
|
