Blogia onnistumisista kirjoittaa Jaana Matikainen, mikkeliläinen hyvänmielen toimittaja. Blogi syntyi ajatuksesta koota "Editor's Cut" tyylistä materiaalia juttujen taustoista.
Tavoitteena on tarjota ihmisille ideoita ja esimerkkejä elämän pienistä - ja miksei isoistakin positiivista asioista.
Toivon, että täältä löydät ideoita oman onnellisuutesi polulle. Tai jos tiedät henkilön, jonka tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi valtakunnan mediassa, voit antaa juttuvinkkiä tätä kautta.
|
Freelancer on suomen kieleen lainattu termi, jolla viitataan ilman pysyvää työsuhdetta lukuisille työnantajille töitä tekevään vapaaseen ammattilaiseen kuten esimerkiksi toimittajaan. Silti tuo nimitys tuntuu olevan suurelle yleisölle outo. Niin myös freelancerin tapa toimia.
Vapaa toimittaja ei nimittäin välttämättä tee yhden yhtään juttua paikkakunnan julkaisuihin, vaan hän etsii jutuilleen ostajan valtakunnallisesti. Hän onkin merkittävä henkilö esimerkiksi maakunnan näkyvyyden kannalta, sillä monet meistä ammentavat juttuaiheensa yllättävän läheltä. Meitä ammatikseen tätä työtä tekeviä freelancereita voit etsiä täältä.
Uutiskynnyksen ylittäminen on silti vaikeaa. Enkä kadehti juttuja ostavan toimittajan työtä. Aiheita ja tekijöitä on valtavasti. Joskus freelancer tarjoaa jopa sellaista aihetta, joka on kenties jo käsitelty saman vuoden aikana kyseisessä lehdessä. Vapaan toimittajan on kuitenkin lähes mahdotonta tilata, tai edes käydä kirjastossa lukemassa kaikkia niitä lehtiä, joihin hän juttuja tekee.
Taitto on lehtimaailmassa muutakin kuin lehden viikkaaminen postilaatikkoon mahtuvaksi painotuotteeksi. Tällä kertaa olin pakahtua onnesta nähdessäni juttuni Virkkukoukkusen pirtsakoista naisista Maaseudun Tulevaisuuden kuukausiliite Kantrissa. Graafinen suunnittelija Stiina Hovi oli tehnyt tekstistäni ja Paula Myöhäsen ottamista kuvista niin värikylläisen ja hehkuvan paketin, että sydän pamppailee vieläkin.
Lisäarvoa tälle onnistumispaketille antoi vielä se, että Virkkukoukkusen fanisivuille tulvi vuolaasti positiivista palautetta jutusta. Harvoin sitä tekijät itse saavat, joten hyvä näin. Tästä kelpaa jatkaa arkea taas eteenpäin.
Tuttavani kertoi katsoneensa Inhimillisen tekijän -jaksoa, jossa oli vieraana Hetemajn sisarukset. Jossain välissä hän selasi hetken muita kanavia, ja törmäsi mm. Big Brother -ohjelmaan, jossa BB-talolaiset mellastivat tuttuun tapaan.
Kontrasti oli kuulemma mykistävä. Tuttavani oli tuntenut häpeää pintaliitojulkkikseksimillähinnallahyvänsä-persoonia kohtaan. Vähän myöhemmin hän heitti idean: eikö Inhimillinen tekijä -ohjelman kyseisen jakson voisi esittää joka koulussa, BB-talosta puhumattakaan!
Kannatettava idea.
Tehdessäni juttua marttojen toiminnasta Savonlinnassa, tulin vakuuttuneeksi siitä, että martat osaavat mitä vain. Ja mitä he eivät osaa, sen he opettelevat.
Marttoja yhdistääkin tietynlainen uteliaisuus elämään. Tätä mieltä ovat Savonlinnan Keskikaupungin Martat. Jutun heistä voi lukea Martat-lehdestä, joka ilmestyy 6. syyskuuta.
Uteliaisuuden lisäksi myös käytännöllisyys taitaa olla marttojen selkärangassa. Lisäksi pitää ihailla marttojen kykyä johtaa ja pitää hommat hallussa. Monet heistä ovat saaneet oppinsa arkielämästä. Osa kuitenkin hakee lisäoppia parisadan muun naisen tavoin Naisten valmiusliiton järjestämästä HIMOTTU 10 -suurharjoituksesta, joka pidetään Mikkelin Karkialammen varuskunta-alueella 17.-19. syyskuuta.
Vajaan puolen vuoden jälkeen verkoistoituminen Facebookin ihmeellisessä maailmassa on tuottanut tulosta. Löysin naamakirjan kautta haastateltavat kahteen lehtijuttuun. Toiseen onnistuin löytämään jututettavan facebook-ryhmän kautta, ja toiseen omasta kaveripiiristäni.
Juttukeikalle mennessäni tajusin, että tuskin olisin huomannut edes kysäistä puolitutulta yrittäjäkaverilta tietäisikö hän ketä jututtaa kyseisestä aiheesta? Ja miten vaivatonta haastateltavaa olikaan etsiä tällä tavalla? Asia ikään kuin eli omaa elämäänsä ja sitten vain tehtiin työ pois.
Myös sen olen huomannut, että toimittajat osaavat napata tehokkaasti juttuaiheita naamakirjapäivityksistä. Itse olen syöttänyt facebookin kautta tietoisesti jo kaksi tärppiä maailmalle, ja kumpikin ylsi juttuaiheeksi paikallisiin medioihin. Kannattaa siis miettiä ennen kuin enteriä painaltaa.
Juttukeikalle meno on välillä melkoista säätämistä. Enkä nyt tarkoita kulkuyhteyksiä, vaan sitä, kuinka saada useamman ihmiset aikataulut sopimaan yhteen. Ja pystyä vielä olemaan mahdollisimman kustannustehokas, sillä jutunteko on paljon muutakin kuin pelkkä haastattelu ja kirjoitustyö.
Kaikki alkaa yleensä siitä, että juttuidea on hyväksytty lehdessä. Sitä on saattanut edeltää alustavat tunnustelut haasteltavilta, jotta he ylipäätään suostuvat mahdolliseen jutuntekoon.
Juttutilauksen tultua yhteensovitetaan toimittajan ja kuvaajan kalentereita. Se ei ole ihan yksinkertaista, varsinkaan silloin kun kummallakin on omat työtilansa ja useampia asiakkaita.
Onnistuneiden tutkailujen jälkeen sovitaan tapaaminen haastateltavan aikatauluihin. Siinä välissä kenties vielä rauhoitellaan jutun tilaajaa, että kaikki on hoidossa ja ajallaan.
Onneksi nykyajan tekniikka helpottaa hieman sumplimista. Välillä meinaa silti olla organisointikyky koetuksella. Ei siis mikään ihme, että lomalla haluaa vain olla – elää sisäisen kellonsa mukaan ilman aikatauluja!
Suomen suvi on upeimmillaan. Vihreys kätkee kuitenkin alleen melkoisen törkymäärän tien pientareilla. Asfattiviidakossa ”mäyräkoirien” kuoret ja lasinsirut kertovat karua totuutta. Vastuuntunnotonta porukkaa taivaltaa suviöissä.
Aivan päinvastainen fiilis tuli vieraillessani juttukeikalla savonlinnalaisella rakennustyömaalla. Siellä oli siistimpää kuin valtatien varrella olevalla levähdysalueella! Ihmettelyäni perusteltiin työturvallisuudella. Järkeen käypä näkökulma.
Viimeisen viiden vuoden aikana on kuulemma tapahtunut selkeä muutos ajattelumaailmassa. Voi kun sama aivopesu tapahtuisi laajemmaltikin. Ei luulisi olevan kovin vaikea noudattaa ohjetta: korjaa jälkesi ja vie roskat roskiin!
Voi miten suuria elämyksen ilmeitä näinkään Mikkelin maaseurakunnan seurakuntatalolla, jossa kokoontui kahdeksan vauvaa äiteineen taidekylpyihin. Osa pikku picassoista tutki ennakkoluulottomasti materiaaleja, joita eteen ilmestyi. Toisille taas käsien likaantuminen oli melkein kriisin paikka. Kuvassa Peetu (1v. ), jonka työ näyttää ja maistuu hyvältä.
Kuva: Paula Myöhänen. Juttu ja kuva on julkaistu Kotimaa-lehdessä 14.5.2010.
Kuurosokeat ovat lukumäärältään pieni vammaisryhmä Suomessa. Ei siis ihme, että heidän tarpeensa jäävät herkästi huomioimatta.
Kuurosokeiden oikeuksien turvaaminen on haastava tehtävä, jossa seuraava suuri mullistus koetaan ensi syksynä kun tulkkipalvelujen järjestämisvastuu siirtyy kunnilta Kansaneläkelaitokselle. Maahan tulee yksi tulkkauspalvelukeskus, missä hakemukset ratkaistaan. Tämän lisäksi perustetaan viisi tulkkauspalvelun välityskeskusta. Nähtäväksi jää, millaiseksi käytännön arki muodostuu.
Tehdessäni juttua kuurosokeasta Sanna Paasosesta Kotilieteen, en voinut kuin hämmästellä miten hän selviää arkiaskareista rajoitteistaan huolimatta. Sanna on myös huikea esimerkki siitä, kuinka murskautuneelta tuntuneen elämäntilanteen jälkeen voi nousta jaloilleen. Itsenäisyydestään kiinni pitäen ja läheisiinsä luottaen Sanna elää elämänmakuista elämäänsä pienen pojan äitinä.
(Lukijat äänestivät Kotilieden numero 9/2010 parhaaksi jutuksi kyseisen, Koen olevani kokonainen -jutun. Kiitos Sannalle, ja kuvaaja Suvi-Tuuli Kankaanpäälle.)
Aikakauslehtipuolella ei ole lainkaan harvinaista, että viime kesänä tehty juttu on tämän kesän lehdessä, tai tulevan joulun juttuja tehdään jo hyvissä ajoin ennen pääsiäistä. Aina haastateltavalle ei kuitenkaan edes uskalla luvata missä numerossa juttu tulee olemaan.
Lehtien ilmoitusmyynnin kutistuminen kun on ajanut lehtiä karsimaan sivumääriään ihan viime hetkillä ja siinä vaiheessa napsitaan pois ajattomia juttua. Tästä pari esimerkkiä: viime vuoden lopulla Diabetes-lehteen tekemäni juttu diabeetikoiden jalkojenhoidosta jouduttiin tilanpuutteen takia siirtämään sovitusta kuukaudella eteenpäin. Kotiliedessä 20.4.2010 julkaistu juttu omakustannekirjojen tekemisestä on tehty jo viime syyskuussa. Viime joulukuussa Martat-lehteen tehdyn jutun julkaisuajankohtaa ei ole vielä päätetty.
Yksi jutuistani on ollut jo niin pitkään sisällä toimituksessa, että ennen sen julkaisemista on pakko varmistaa onko haastateltava ylipäätään elossa? Eniten aikataulujen venymisessä harmittaa haastateltavien puolesta. Heille aika käy pitkäksi. Monille tavallisille haastateltaville kun julkaisuajankohdan jännittäminen tuntuu olevan miltei yhtä toivorikasta aikaa kuin joulupukin odottaminen lapsuudessa.
|
|
