Blogia onnistumisista kirjoittaa Jaana Matikainen, mikkeliläinen hyvänmielen toimittaja. Blogi syntyi ajatuksesta koota "Editor's Cut" tyylistä materiaalia juttujen taustoista.
Tavoitteena on tarjota ihmisille ideoita ja esimerkkejä elämän pienistä - ja miksei isoistakin positiivista asioista.
Toivon, että täältä löydät ideoita oman onnellisuutesi polulle. Tai jos tiedät henkilön, jonka tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi valtakunnan mediassa, voit antaa juttuvinkkiä tätä kautta.
|
Ensiksi oli iloinen. Sitten hieman mietteliäs. Lopulta varovainen. Tämä kuvaa juttukeikkaa, jossa haastateltavani oli eräs julkisuuden henkilö.
Ilonaihe: sain juttuaiheen myytyä ja haastateltava ei ollut muuttanut mieltään. Mietteliäisyys kohdistui jutun taustoittamiseen. Onneksi asiakaslehteni toimituksen sihteeri kaivoi arkistosta aiemmin julkaistuja juttua todeten, että aikalailla tökkii tuo heidän uusi lehtien yhteinen tietojärjestelmä.
Eniten hämmästyin siitä, kun laitoin haastateltavalleni linkin Wikipedian sivulle ja vinkkasin katsomaan, mitä siellä hänestä kerrotaan. Oli kuulemma todella paljon virheitä, eikä sitä saa missään nimessä käyttää lähteenä. Hän uhkasi kyllä päivittää tietoja ajantasalle.
Nyt juttu pitäisi kirjoittaa ja varovaisuus hiipii pintaani.
”Kyllähän tässä oma rakennustietous kehittyi huimasti,” totesi koulukodin johtaja kun tein juttua Senaatti-kiinteistöjen sidosryhmälehteen Sairilan koulukodin remontista. Samalla karttui myös rakennuttajatahon tietoisuus. Harva nimittäin tulee ajatelleeksi millaista vahinkoa agressiivinen ja impulssikontrollin puutteesta kärsivä nuori saa aikaan esimerkiksi välioville, seinille tai lavuaareille.
Vaikka koulukodin materiaaliratkaisujen on oltava kestävämpiä ja jytäkämpiä, ei tiloista saa tulla ahdistavia. Parhaimmillaan turvallisuus onkin sellaista, ettei sitä huomaa arjessa.
En ole erityisemmin innostunut Facebookissa ilmestyviin nykyajan kiertokirjeisiin. Nyt osui kohdalle sellainen, johon jopa sytyin. Sain nimittäin arkikuvahaasteen eli tehtävänä on yhdellä tai useammalla kuvalla kuvata arkea viiden päivän ajan.
Innostuin haasteesta siksi, että tavallista arkea tulee tallennettua ihan liian vähän. Ja eihän sitä tiedä, vaikka viiden päivän aikana syntyy jotain kuvituskuvamateriaalia myöhempää tarvetta varten.

Pääsiäinen on munamaalareiden kulta-aikaa. Oheisessa kuvassa kristallinen kattokruunu on saanut uuden ilmeen käsin maalatuista kananmunista. ”Kun ei oikein meinaa mihinkään saada mahtumaan esille noita munia,” totesi Motiivi-lehteen haastattelemani Eila Parviainen. Kuva: Jaana Matikainen
Istuin tänään luottokampaajallani. ”Ystäväni Lahdesta soitti, ja kehotti ostamaan uusimman Viva-lehden (3/14), koska siinä on ihan älyttömän hyvä juttu ystävästäni,” kampaajani kertoi. Hetken hehkutusta kuunneltuani paljastin, että juu, minä olen sen jutun tehnyt.
Se muuten oli niitä juttukeikkoja, jolloin tiesin, ettei minusta ole tv-ruutuun. Haastateltavalla oli taito kertoa irtisanomisen jälkeisistä tunnoista niin, että nessuja piti kaivaa käsilaukusta kummallekin.

”Paahtuvan voin tuoksu. Lapset istuvat odottamassa pöydässä lettuja. Silloin muuttuu huonokin päivä hyväksi.” Näin sanoi Kotilieden Ruokavieras-juttuun haastattelemani Virpi Sidoroff, joka harrastaa ruoanlaittoa.
Varsinainen juttu käsitteli paastonaikaa, jolloin keskitytään olennaiseen ja luovutaan turhasta. Jopa letuista. Siitä olin yllättynyt, miten käytännönläheisesti ortodoksiperheessä paastoa voidaan toteuttaa.
En muista milloin olen ollut niin rempseällä juttukeikalla, kuin tehdessäni juttua Ristiinan Kirkonkylän Marttojen rintaliivi-illasta (juttu Martat-lehdessä 1/2014). Naiset eivät kainostelleet yhtään pyörähtää caprilegginseissä ja urheilurintaliiveissä tai huikean lohenpunaisissa pitsiliiveissä ympäri omakotitaloa.
Jotenkin tuntui, että olen palannut lapsuuteni hursuiluleikkeihin. Tosiasiassa kyse oli kuitenkin vakastavasta asiasta: naiset halusivat löytää itselleen oikeankokoiset ja hyvät rintaliivit. Onneksi senkin voi tehdä iloisella tavalla vaikka kotona ystävättärien kanssa!
Tehdessäni juttua Kiiskilän Marttojen joulumakkaraperinteestä hämmästyin: mitä, eikö makkaraan tulee lainkaan lihaa? Asiaa varmisteli vielä Kantri-lehden tuottajakin lähetettyäni jutun sinne. Oikeaoppisesti ohraryynistä tehdyt makkarat nautitaan tirripaistin kanssa uunikuumina, joten lihapuoli tulee sitä kautta. (Ihan mielettömän hyvää muuten!)
Huolestuttavinta tässäkin on se, miten vuosikymmenten perinne saadaan siirrettyä jälkipolville. Tekijöitä kun ei enää tuppaa löytymään. Ja osalle joulua ei tule ilman näitä makkaroita.
Tehdessäni Lapsen Maailmaan (ilm. marraskuussa 2013) juttua nuoresta metsästyksenharrastajasta kysyin juttuun kommenttia tunnetulta lastenpsykiatrilta. ”Pelkäänpä, että lastenpsykiatrilla ei tuohon ole mitään järkevää lisättävää,” oli vastaus.
Jälkeenpäin jäin pohtimaan eikö hän uskaltanut ottaa kantaa metsästysharrastuksen puolesta siinä pelossa, että olisi suututtanut osan vanhemmista? Vai oliko hän aidosti sitä mieltä, että metsästys on terveellinen ja ihan luonnollinen nuorenmiehen vapaa-ajanharrastus. Itse uskon jälkimmäiseen.
Turvauduin taannoin taustamateriaalin etsimiseen kirjastosta. Laitoin sähköpostilla kyselyn Mikkelin pääkirjaston lainaustoimistoon, ja heti seuraavana päivänä oli vastausviesti sähköpostissani: ”Löysin Jaakko Kolmosen kirjan, jossa on resepti Juvalla joulun aikaan syötävään ryynimakkaraan. Tuomaanrististä löysin yhden maininnan Kustaa Vilkunan vuotuisesta ajantiedosta. Kirjat odottavat hyllyssä nimelläsi varattuna, tervetuloa hakemaan.”
Tämä säästi minun työaikaani kummasti. Googlettamalla olisin kuitenkin harhautunut muihin juttuihin…
Hienoa, että meillä on vielä kirjastot ja niissä osaava henkilökunta!
|
|