Blogia onnistumisista kirjoittaa Jaana Matikainen, mikkeliläinen hyvänmielen toimittaja. Blogi syntyi ajatuksesta koota "Editor's Cut" tyylistä materiaalia juttujen taustoista.
Tavoitteena on tarjota ihmisille ideoita ja esimerkkejä elämän pienistä - ja miksei isoistakin positiivista asioista.
Toivon, että täältä löydät ideoita oman onnellisuutesi polulle. Tai jos tiedät henkilön, jonka tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi valtakunnan mediassa, voit antaa juttuvinkkiä tätä kautta.
|
Aurinko synnyttää pölyä. Olen ihan varma siitä kevätauringon yrittäessä ikkunoista sisään. Aurinko aiheuttaa myös omituista liikehdintää. Ikkunoiden pesun lisäksi ihmisiin iskee nimittäin kummallinen siivousvimma valon lisääntyessä. Ei siis ihme, että roska-astiat täyttyvät nopeasti.
Niiden tyhjentämisestä vastaavat jäteautonkuljettajat ovat tietyllä tavalla arjen sankareita. He tekevät työnsä säästä riippumatta, kelissä kuin kelissä. Mutta ajatustenlukijoita he eivät ole.
Metsäsairila Oy:n Roskapostia-lehden juttua tehdessäni kuulin esimerkinomaisesti kuinka jäteastian vieressä nököttänyt lasten polkupyörä ja siihen unohdettu skeittilauta ovat päätyneet kaatopaikalle ilman omistajan aikomustakaan luopua niistä. Tai kuinka muuton aikana hetkiseksi roskiksen päälle laskettu uniikki lampunvarjostin joutui ihan väärään loppusijoituskohteeseen. Eihän sitä koskaan voi tietää mikä näyttää kenenkin silmissä joutavalta rojulta, ja mikä taas on toisen mielestä täysin käyttökelpoista tavaraa.
Lehtien herkulliset ruokakuvat vaativat yllättävän paljon taustatyötä. Tämän tulin huomaamaan kun teimme yhdessä valokuvaaja Paula Myöhäsen kanssa Maaseudun Tulevaisuuden kuukausiliite Kantriin juttua Roinilan liikkuvista lihatiskeistä (ilmestyi 10.3.2010).
Juttu haluttiin nimenomaan ruokajutuksi. Siihen kuului myös reseptit. Tällä kertaa niitä ei vääntänyt ruokatoimittaja, vaan Kenkäveron pääkokki ja Roinilan tilan emäntä. He myös vastasivat ruokien valmistuksesta, ja siitä, että raaka-aineita oli tarvittava määrä.
Ruokajutun kuvauspaikaksi järjestyi luontevasti Kenkävero, jossa käytetään lähiruokaa muutenkin. Sieltä löytyi luonnostaan sopivat rekvisiitat, Roinilan valurautakattilaa lukuun ottamatta, jonka isäntä Heikki Manninen kiikutti mukanaan haastattelutilanteeseen.
Normaalisti ruokatoimittaja tekee kaikki nuo työt kuvauspaikalla ellei kuvausjärjestäjää ole käytettävissä. En voi kuin arvailla sitä roudaamisen määrää, mitä annosten takia loppupelissä tehdään. Se, miten paljon kuvaajalta keikka vaatii, kävi minulle selväsi päivän aikana.
Syötävän hyvältä näyttävä annoskuva ei ole ”räps ja kotiin” -tyylinen työ vaan melkoinen taideteos. Onnistuneen kuvan taustalla on nimittäin melkoinen määrä säätämistä ja virittelyä, vaikka itse ateria olisi kuinka yksinkertainen tai nopea tehdä.
Monelle yrittäjälle on syttynyt aivan uudenlainen palo työhönsä Tulisoihtu-valmennuksen aikana. Olen itse asiassa alkanut epäillä, että koulutuksessa mukana oleville syötetään jotain taika-ainetta.
Tosiasiassa kyse on kuitenkin siitä, että yrittäjä tempaistaan irti arkisesta aherruksestaan. Kun katsoo itseään ja yritystään hieman kauempaa, ja jumppaa ajatuksiaan muiden yrittäjien kanssa näkee lähelle.
Näin on käynyt esimerkiksi Heidi Haajaselle, joka pyörittää miehensä Jannen kanssa Mäntyharjulla sijaitsevaa Kuvalan Lihaa. Heidi on myötänyt tehneensä töitä kuin tunnelissa. Valoa ei näkynyt päässä eikä sivuilla. Nyt vanhoihin kaavoihin kangistuminen on historiaa. Hän on saanut potkun kehittää yritystä, ulkoistaa töitä ja laajentaa tuoteryhmiä. Siis ihan mieletön tekemisen meininki ja draivi päällä.
Vastaavanlaisia menestystarinoita ja lentoonlähtöjä on paljon. Mikkelin Seudun Yrittäjien liitteeseen, joka ilmestyy Länsi-Savon välissä 12.3.2010, en pystynyt haastattelemaan kuin muutamia tulisoihtulaisia. Tarinoita kyllä riittää, sillä tähän mennessä Partus-menetelmän avulla on koulutettu satoja aikuisia.
Seurasin olympialaisten jääkiekko-ottelua Suomi-Slovakia, josta leijonat nappasivat pronssia. Onnea sen johdosta.
Sitä mietin monta kertaa pelin tiimellyksessä, että miten ihmeessä selostaja pystyy näkemään kuka on kiekon kimpussa milloinkin, ja ehtii vielä sanoa sen ääneen. Vaatii melkoista ammattitaitoa olla kyseisen lajin selostajana. Ja innostaa näin vähemmän kiekkofaneja jäämään telkkarin ääreen.
Ajatus tämän blogin pitämiseen syntyi juttukeikalla. En voinut kuin ihailla pyörätuolissa istuvaa naista, joka on onnistunut avustajan avulla aloittamaan uudelleen jäissä olleen ratsastusharrastuksen. Avustajan myötä nainen on päässyt monen muunkin harrastuksen pariin ja kokenut monia iloisia onnistumisen hetkiä.
Kiitos tästä kuuluu Mikkelin Seudun Invalidit ry:lle, joka on kouluttanut pitkäaikaistyöttömiä vaikeavammaisten vapaa-ajanavustajiksi. Yhdistys palkittiin uraauurtavasta työstään Mikkelin kaupungin Vuoden sosiaaliteko –palkinnolla. Hanke on ollut mainio esimerkki siitä, kuinka kolmannen sektorin toimija voi ehkäistä syrjäytymistä ja parantaa vammaisten elämänlaatua. Samalla se on madaltanut kynnystä kohdata vammaisia arjessa.
Aina avun ei tarvitse olla suurta. Se voi olla vaikka postikorttien askartelua tai lettujen paistoa. Lue lisää Elämässä -lehdestä, joka jaetaan koteihin maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna.
|
|
