Onnistumisia

Blogi syntyi ajatuksesta koota "Editor's Cut" tyylistä materiaalia juttujen taustoista.

Tavoitteena on tarjota ihmisille ideoita ja esimerkkejä elämän pienistä - ja miksei isoistakin positiivista asioista.

Toivon, että täältä löydät ideoita oman onnellisuutesi polulle. Tai jos tiedät henkilön, jonka tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi valtakunnan mediassa, voit antaa juttuvinkkiä tätä kautta.

Kun kukaan ei ole pudotusuhan alla

Keväisellä RAY:n Tukipotti -lehden juttukeikalla oli villi tunnelma. Olin tekemässä juttua monikkoperheiden pikkukokki-kurssilta, jossa oli välipalojen tekemistä opettelemassa kymmenkunta kaksosta ja kolmosta.
Toivottavasti näiden lasten into ruoan valmistamiseen säilyi kotiin asti, ja mieluummin vielä vuosia eteenpäin. Nyt heillä ainakin oli sellainen tekemisen ja oppimisen meininki, ettei paremmasta väliä.
Ja mikä parasta: näistä pikkukokeista kukaan ei ollut pudotusuhan alla, vaan hommat tehtiin yhdessä.

Alvarit tuli taloon

Joskus sitä meinaa häkeltyä. Näin kävi, kun olin poistumassa Ensi- ja turvakotien liiton Enska-lehden juttukeikalta erään perheen luota. Perheen mopokortti-ikäinen poika kysyi minulta haluanko nähdä hänen moponsa ja verstaansa? Se oli suuri luottamuksenosoitus, jota ei saa jokainen talossa kävijä.
Tämän totesi myös Alvari-perhetyöntekijä, joka oli saattamassa minua ovelle. Hän kohtaa jatkuvasti lastensuojeluperheiden lapsia, ja tietää, ettei yhteyden luominen onnistu välttämättä muutamassa tunnissa. Jollain ilveellä olin kuitenkin saanut kosketuspintaa nuorukaiseen. Ehkä se johtui siitä, että tunnustin omistavani moottoripyörän…

Omin käsin tehtynä ruumisarkusta tulee mieleinen

”Ai, oliks se haastattelu tänään?”, tuumasi 84-vuotias mikkeliläisrouva, kun menin tekemään Viva-lehteen (ilm. 5/2013) juttua hänen harrastuksestaan. Rouva oli yksi niistä, jotka työstivät ruumisarkun itselleen Mikkelin kansalaisopiston kurssilla kuluneen talven aikana.
Kirstujen lisäksi kurssilla veisteltiin huumoria. Arkunteko ei ollut missään nimessä vakavaa tai synkkää puuhaa. Se tunne välittyi minullekin juttua tehdessä.

p.s. Onneksi rouva oli paikalla sovitusti. Juttu saatiin tehtyä, ja mikä parasta: lähtiessäni sain vielä lämpimät karjalanpiirakat mukaani.

Tietty itsekkyys on sallittua vapaaehtoistyössä

Tampereen seurakunnista alkunsa saanut Suurella sydämellä – nettipalvelu välittää vapaaehtoistyöntekijöitä eri puolilla Suomea. Tehtävien kirjo on todella laaja. Esimerkiksi mikkeliläinen Esa Ollila lukee cd:lle äänilehtiä näkövammaisia varten.

Haastatellessani Ollilaa Kotimaa-lehden juttuun (ilmestyi 7.3.2013) hän totesi jossain vaiheessa päätyneensä tekemään seurakunnan kautta tarjolla olevaa vapaaehtoistyötä hieman itsekkäin perusteluin. Runsaasta valikoimasta löytyi sellainen tehtävä, joka kiinnosti häntä itseään eikä sitonut liikaa. Ehkä meillä jokaisella olisi hieman aikaa käytettäväksi johonkin satunnaiseen hyväntekeväisyystyöhön?

Ystävyys syntyy, jos on syntyäkseen

Käydessäni juttukeikalla SPR:n Pieksämäen osaston kyläkerhossa, olin vakuttunut siitä, että kun pitää tietä auki, voi vapaaehtoistyön kautta saada oikeita ystäviä. Kerholaisten tapaaminen ei nimittäin ollut mikään väkisin koolle kutsuttu kahvitteluhetki, vaan odotettu tapahtuma, jossa oli aidosti mukavaa yhdessä.
Kerhonvetäjä tiivisti asian minusta hyvin: ”Ystävyys syntyy, jos se on syntyäkseen. Kemioiden on kuitenkin kohdattava, sillä väkisin ei voi olla toisen kaveri.”

Rimakauhusta huojentumiseen

En muista milloin minua olisi jännittänyt viimeksi niin paljon, kuin mennessäni jututtamaan Jesse Passojaa. Ehkä tavatessani presidentti Tarja Halosen, tai maailman kuulun balettitanssija Vladimir Malakhovin pukuhuoneessa. Tai astuessani Savonlinnan taksin toimitiloihin, kun yksi heidän kollegoistaan oli surmattu edellisenä yönä. (Viimeksi mainittuja keikkoja en muuten kaipaa yhtään.)

Mutta palataanpa Passoja Designin Jesse Passojaan. Hän on nuori panoraamakuvauksen ammattilainen, joten pelkäsin ihan hitosti, millaisen kuvan onnistun ottamaan hänestä juttuuni. Tilanne kääntyi kuitenkin edukseni. Jesse oli luonteva kuvattava, ja halusi esitellä minulle heti homman alussa gary fongin.

Rimakauhu vaihtui huojentumiseen. Sain kelpo kuvan ja jutun Jessestä Uusyrityskeskus Dynamon liitteeseen, joka ilmestyi Länsi-Savon välissä jouluviikolla 2012 ja kaksi uutta mielenkiintoista tuttavuutta.

Sokeutumiseen ei sopeudu – korkeintaan tottuu

Pirtsakka ja tyylikkäästi pukeutunut Tupu Valjakka viittilöi vieraansa sisään. Henkarissa roikkuvat eriväriset takit. Kengät ja asusteet ovat visusti omilla paikoillaan. Järjestys on tarkka, jotta Tupu tietää valita aina kulloiseenkin tilanteeseen ja mielialaan sopivan vaatteen. ”Sinisen sävyilläkin on eronsa”, sanoo sokea Tupu juttua tehdessä.

Laitan omat vaatteeni esimerkin mukaisesti naulakkoon ja siirrymme Tupun kanssa keittiön pöydän ääreen. Siellä odottavat toisiinsa sointuvat kahvikupit ja servetit. Ojennan Tupulle tuomani kahvileivät ja kerron, että hänen oikeaan käteensä antamassani pussissa on lihapasteijat ja vasemmassa on omenapullat. Tupu laittaa kahvin valumaan. Minä seuraan kainostellen ja uteliaana miten hän tekee arkisia asioita luontevasti tunnustellen.

Sitten alkaa haastattelu ja haastelu. Juttu Tupu Valjakan sokeutumisesta ja siihen totuttelusta on luettavissa Kotiliedestä 25/2012.

j.k. Tällä viikolla vietetään Sokeain viikkoa. Oletko sinä tullut ajatelleeksi, millaista elämä olisi ilman näkökykyä?

Olympiakulta on olympiakulta

Mitä? Onko siitä jo 20 vuotta, kun Mikko Kolehmainen meloi olympiakultaa Suomelle. Kyllä vain. Kova työ tuotti onnistuneen tuloksen, johon mies on tyytyväinen vielä vuosien jälkeen.
Minulle Lontoon olympialaisten lähestyminen ja Kolehmaisen 20 vuotta vanha kulta toivat mieleen hetken, kun olin Kolehmaisten olohuoneen kisakatsomossa jännittämässä legendaarista melontaa. Se oli yksi toimitusharjoittelijan mieleen parhaiten jääneistä juttukeikoista oman kiihkeän ja liikuttavan tunnelmansa vuoksi.
Toisenkin keikan muistan elävästi. Sen, kun kävimme ensin kuvaajan kanssa matelijanäyttelyssä ja sen jälkeen kaupungissa vierailulla olleessa Tivoli Seiterässä. Minä, kaikenlaisia kieputtimia kammoksuva nuori nainen, menin johonkin laitteeseen tivolin toimitusjohtajan houkuttelemana ja lopputulos oli oksettava.
Tänä vuonna Seiterän Mikkelin keikasta Kirkkopuistossa jäi hyvä maku. Toivottavasti Lontoon olympialaisissa päästään kokemaan sama.

Kun ihmisellä on taito hullaantua työhönsä

Joillakin ihmisillä sitä on. Paloa työhönsä. Sen huomaa jo heidän puheistaan. Esimerkiksi mikkeliläinen Mosaiikkimiljöön yrittäjä Sirpa Hämäläinen on aivan täpinöissään kertoessaan mosaiikista. Tämän kesän Martat-lehden lisäksi juttua riittäisi moneen muuhunkin mediaan.
Sirpalle harrastuksesta on tullut ammatti. Niin on käynyt monelle muullekin käsityöalan yrittäjälle. Tällä viikolla heihin ja heidän työpajoihinsa voi tutustua Mikkelissä Taitajat kartalla -tapahtumassa. Ensi viikolla vastaava tapahtuma on Savonlinnassa. Voi kun tuota taitajien kipinää saisi edes vähän tupsautettua ihmisten arkeen!

j.k. toki tiedän niitäkin, joilla hyvä harrastus on mennyt hukkaan kun siitä on tullut työ.

Satojen talkootuntien mies

Uusimmassa Viva-lehdessä on tekemäni juttu mikkeliläisestä miehestä, joka tekee vuodessa satoja tunteja palkatonta talkootyötä. Kilpahiihtoa inhoava ja hevosurheilusta mitään ymmärtämätön mies on tuttu näky niin ravitapahtumien liikenteenohjauksessa kuin Mikkelin Hiihtäjien erilaisissa tilaisuuksissa.
”Kun tilaisuus on ohi, takki on ihan tyhjä. Se on uupumuksesta huolimatta sellainen huumaava tunne, joka pitää meikäläisen mukana näissä talkookuvioissa. Ja tietenkin ystävä, joita olen saanut.” Sitä jäin pohtimaan, että miten moni suomalainen kesätapahtuma jäisikään toteutumatta ilman talkoovoimia? Heti tuli mieleen omalta alueelta St Michel Ravit, Sulkavan Soudut ja Jurassic Rock.

Blogia onnistumisista kirjoittaa Jaana Matikainen, mikkeliläinen hyvänmielen toimittaja.

Linkkejä